Mediapinta.fi

Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi Hämeenlinnassa Arvi A. Karisto Osakeyhtiön julkaisemana vuonna 1927.
SyväysEero KaskiUlkoasu: Risto PenttinenKustantaja: Pilot-kustannus Oy 2008ISBN 978-952-464-782-3Print-on-demand Montakaan askelta en ehtinyt puistokäytävällä, kun jostakin sivummalta, pensaitten keskeltä, ka-jahti kova ja kimakka laukaus läpi selkeän syysil-man.
En sanottavasti säikähtänyt, mutta pysähdyin ehdottomasti ja jäin kuuntelemaan. Ja omituista, nytkin kirjoittaessani muistan, kuinka pistävän si-nisenä meri välähti silmiini yli heleänkeltaisten koi-vujen ja punertavien pihlajain.
Sitten alkoi ihmisiä vilahdella puiden välissä; nii- tä kohosi kuin maasta; hiekka ratisi; kuului juoksu-askeleita ja sekavia huudahduksia. Minun kävi niin kuin usein tällaisissa tilanteissa: en ajatellut itse ta-pausta, vaan ihmettelin perusteellisesti, mistä kum-masta kaikki tämä kansa nyt tulvi puistoon, joka vastikään oli minusta tuntunut varsin hyljätyltä ja hiljaiselta.
Suuntasin kulkuni kohti samaa kurimusta, joka näytti kaikkia muitakin vetävän . Näin kalpeita, pelokkaita naiskasvoja; joku hoki puoliääneen Ju-malan nimeä; muuan mies toisti parikin kertaa sel-vällä ja kovalla äänellä: »Missä poliisi viipyy?» Sit-ten huomasin ihmisolennon makaavan käppyrässä hiekalla, puutarhapenkin luona.
»Käykää kiinni», kuului jälleen äskeisen miehen luja ääni. »Hänessä on ehkä eloa vielä, meidän on kannettava hänet kadulle. Juoskoon joku ajurin tai auton.» Kuulin eri tahoilta onnettoman nimen: »Malin. asioitsija Malin. Riku se on; mikähän sille tuli?» Tunsinkin hänet ulkomuodolta, mutta hänen mai-neensa keinottelijana oli sellainen, ettei se ainakaan tehostanut tämän tapauksen vaikutusta minuun. Käännyin pois melkeinpä keventyneenä. Ja ikään kuin minun ajatuksiini yhtyen kuului taas jostakin: »Siihen se vie, sellainen elämä.» Mutta tähän huo-mautti joku: »Honka-yhtiön osakkeet sen veivät, eikä juominen.» »Pelasiko se niillä?» »Pelaamista-kos siinä. Osti silloin kun kuuli uuden johtajan tu-levan, niin kuin muutkin ostivat. Ja kun ne sitten putosivat, niin siitä alkaen. » »Niinpä vain; se kun olikin pankin määräämä, uusi johtaja.» Joudutin askeleitani enkä kuullut enempää. Olin ensimmäistä päivää kaupungissa, kun kasvohal-vauksen takia olin viettänyt koko kesän parannuk-silla. Ja katkerahkosti tuli siinä mieleeni, kuinka vähän nykyisenä aikana oli ihmettelemistä, vaikka kotikaupunkiinsa palatessaan suoraa päätä joutui-kin tällaiseen kohtaukseen.
Mutta sitten, yhtäkkiä ja kenties aiheettomasti, välähti tajuntaani muuan vähäpätöinen muistiku-va. Olin kävelylle lähtiessäni jonkun aikaa mitellyt pienen kaupunkimme katuja, kummeksuen, kuinka vähän niillä liikkui ihmisiä ja paljon autoja. En ol-lut tavannut niin ainoata tuttua. Näin maailmalta tullen näyttivät talot entistä matalammilta. Seura- huoneen kohdalle saavutettuani ostin Ontuva Her-mannilta päivän lehdet; ja juuri kun olin sullomassa niitä taskuuni, näin tutun auton kiitävän ohitseni. Se oli komea Buick. Omistaja, konsuli Grahn, Honka-yhtiön johtaja, istui siinä punakkana ja pullosilmäi-senä Helena-tyttärensä rinnalla. Hattua nostaessani sain konsulilta nyreän, pahantuulisen nyökkäyksen. Mutta siinäkin, nopeassa vauhdissa, luulin havain-neeni Helenan ihanien silmien omituisen ilmeen, jonka kyllä tunsin jo kouluajoilta. Olisi ehkä väärin sanoa sen johtuneen väsymyksestä tai surumielisyy-destä; se on kuin vanhuutta, sellaista vanhuutta, jo-hon ei sisältynyt vuosia eikä kokemusta.
Kerrotun järkyttävän tapahtuman yksityiskoh-tiin ei onneksi ole syytä lähemmin puuttua. Niillä ei ole mitään tekemistä tarinassamme – ei enempää kuin minulla itsellänikään. Minä, yksinäinen laki-mies, jonka kohtalo on varjellut avioliitosta ja sääs-tänyt sukulaisista, en pyydä olla mitään enempää kuin statisti näyttämöllä en myöskään vähempää. Ja äskeisen murhenäytelmäin merkitys on, että se suorastaan paiskasi Honka-yhtiön sotkuiset asiat vatvottavikseni.
Honka-yhtiö perustettiin maailmansodan aika- na. Sen runkona oli konsuli Alvar Grahnin omista-ma Kivilahden saha, johon Leppäluodon ja Salmen sahat yhtyivät. Vapaussotaimme jälkeen yhtiön asiat tavattomasti laajenivat ja näyttivät luistavan suorastaan erinomaisesti. Uusia raameja lisättiin, sahoja suurennettiin ja korjattiin uudenaikaiseen kuntoon, suunnattomia metsiä ostettiin. Henkilö- kunta paisui moninkertaiseksi, kun yhtiö sai omat laivaus-, metsä-, insinööri- ja monet muut kontto-rinsa, ja vuosivoitoista kierteli tarumaisia huhuja. Ja sitten, syistä, joita ei kukaan voinut ymmärtää, alettiin kuiskailla suurista tappioista, leväperäisestä johdosta; kunnes ukkosena iski tieto, että yhtiö, jon-ka omaisuutta oli pidetty jättiläismäisenä, ei saanut luottoa ja joutui sen takia kitumaan.
Olin konsuli Grahnin perhetuttava, koska olin hänen poikansa Harryn koulu- ja klubikumppani; käyttipä hän minua varsin usein lakimiehenäkin asioissaan. Ukon käheä, kärttyisä ääni, hänen tepas-tellessaan uloskääntyneine jalkoineen edes takaisin, ilmaisi siihen aikaan liiankin hyvin yhtiön asiain vaikean tilan.
Tammikuun alusta lukien yhtiön osakkeet liu- kuivat pörssissä huimasti alamäkeä; pankki kiristi; huhuiltiin, että Norjasta tulisi joku ihmeiden tekijä uudeksi johtajaksi. Niin, lyhyesti sanoen puhuttiin kaikkea sitä, mitä tuollaisten olosuhteitten vallites-sa tavallisesti puhutaan, mutta minun kohdaltani ne huhut kuolivat kasvohalvaukseni takia. En tien-nyt yhtiön asioista sanottavasti mitään; ja nyt oltiin siinä, että joku nurkka-asioitsija katsoi parhaaksi laukaista revolverin päähänsä Honka-yhtiön osak-keiden vuoksi.
Näitä miettien astelin päämäärättömänä eteen- päin. Äsken niin tyhjät kadut vilisivät nyt musta-naan ihmisiä; kuului huudahduksia, kysymyksiä, siunailua. Ajattelin jo puikahtaa pakoon Seurahuo-neelle, mutta »siellä nyt ei koskaan käynyt kukaan», kuten Otto Stenö väitti. Ja kas, juuri tätä muistelles-

Source: http://www.mediapinta.fi/naytteet/pdf/9789524647823.pdf